Lapset, vanhukset, vammaiset, sairaat, työttömät, köyhät, mielenterveysongelmaiset sekä erinäisistä muista kuin edellä mainituista sysistä syrjäytyneet ovat pääsääntöisesti nyky-yhteiskunnassa kaikkein heikoimmassa asemassa olevia.  Nämä ovat niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat erilasia palveluita ja toisten ihmisten apua selviytyäkseen tavallisista arjen haasteista. Suurelta osin nämä ihmiset eivät ole itse syypäitä tilanteeseensa ja vaikka olisivatkin, onko sillä mitään merkitystä.

Taloustilanteen ollessa huono palvelut ja tuet joutuvat suurennuslasin alle ja uhka leikkauksista kasvaa. Sen sijaan, että mietittäisiin erilaisia leikkauslistoja, tulisi keskustella siitä, kuinka turvaamme tiukassa taloustilanteessa laadukkaat palvelut ja kohdistamme tarvittavat tuet juuri niitä tarvitseville parhaalla mahdollisella ja tehokkaalla tavalla.

Näistä edellä mainittujen ryhmien palveluista yhtenä esimerkkinä on pienten lasten subjektiivinen oikeus päivähoitoon. Laista huolimatta yhä edelleen keskustellaan siitä, pitäisikö jokaisen lapsen oikeutta päivähoitoon rajata.  Työttömiä ja kotiäitejä syyllistetään siitä, kuinka he eivät hoida lapsiaan itse vaan sysäävät ne yhteiskunnan niskaan. Kuitenkin voi olla niin, että juuri ne lapset, jotka haluttaisiin rajata päivähoito-oikeuden ulkopuolelle, ovat niitä, jotka tarvitsevat sitä kaikkein eniten. Kuka meistä tietää, miksi vanhemmat päivähoitopaikan lapselleen loppujen lopuksi haluavat ja kuuluuko asia edes muille?

Päivähoito-oikeuden rajaamisen sijaan pitäisikin keskustella jokaisen lapsen oikeudesta laadukkaaseen ja turvalliseen varhaiskasvatukseen vanhempien niin halutessa ja miettiä sitä, mikä tekee varhaiskasvatuksesta laadukkaan. Myös osapäivähoitoa ja avointa päivähoitotoimintaa tulee edelleen kehittää ja tarjota kokopäivähoidon vaihtoehtona. Laadukkaalla varhaiskasvatuksella, joka koskee kaikkia alle kouluikäisiä lapsia, voidaan tulevaisuudessa ehkäistä esimerkiksi oppimisvaikeuksia ja syrjäytymistä. Näiden ongelmien ratkaiseminen on sitä vaikeampaa ja kalliimpaa mitä myöhemmin niihin tartutaan.

Sen sijaan toisena esimerkkinä vanhustenhoitoa ei ole lainsäädännöllä säädelty kuten pienten lasten hoitoa. Sen asian muuttaminen tulisikin olla tärkeysjärjestyksessä ensimmäisellä sijalla, jotta saataisiin vanhustenhoidon määrä ja laatu kohdalleen.  Vanhustenhoidon tilasta on tehty erinäisiä selvityksiä ja suosituksia, mutta epäkohtiin on silti melko vaikea puuttua ilman lainsäädäntöä. Laitoshoito on hyvistä tavoitteista ja osaavasta henkilökunnasta huolimatta usein passivoivaa kuntouttamisen sijaan. Joskus jopa nöyryyttävääkin, vai mitä sanotte siitä, että vanhus ”pakotetaan ” tekemään tarpeensa vaippaan WC:n sijaan, kun vessassa käyttöön ei ole aikaa eikä hän ilman apua pääse sinne yksin.

Laitoshoitoa ajetaan myös alas samanaikaisesti turvaamatta kuitenkaan riittävää kotipalvelua.  Miten oletetaan, että iäkäs omaishoitajapuoliso pärjää päivät lähes yksin puolisonsa kanssa, jos puoliso laitoshoidossa on arvioitu kahden henkilön autettavaksi? Apua olisi saatavissa, jos on rahaa, mutta kaikilla ei ole varaa ostaa tarvitsemiaan lisäpalveluita yksityisiltä palveluntuottajilta. Eikö jokainen vanhus ole oikeutettu hyvään elämään myös viimeisinä elinvuosinaan?

Me kaikki vanhenemme, halusimme sitä tai emme. Meidän vanhempamme vanhenevat. Monella meistä on tai on ollut tai tulee olemaan pieniä lapsia. Jokainen meistä voi sairastua, joutua onnettomuuteen tai jäädä työttömäksi. Milloin tahansa meistä itse kukin tai läheisemme voi joutua riippuvaiseksi erilaisista tuista tai palveluista.  Kyse on siis jokaisella ihmiselle kuuluvista peruspalveluista ja siitä, millaisia haluamme niiden olevan ja missä laajuudessa me haluamme niitä tarjottavan myös tulevaisuudessa.